 |
| City-orava Edinburghista ottaa rennommin viinilasin äärellä. |
Oletko sellainen ihminen, jolla on suunnitelma seuraavaksi viideksi vuodeksi ja kunnianhimoa? Vai hikoiletko rantabungalowissa öisin miettien, mistä rahat seuraavaksi kuukaudeksi tai vuodeksi? Vakuutatko itsellesi, että suunnitelmasi toimii, vaikka aiemmatkaan eivät ole toimineet? Istutko huippuidean päällä peläten sen toteuttamista? Vai kumiseeko pää tyhjää suunnitelmia miettiessä ja menet vain päivästä toiseen miettimättä sen kummemmin työtä tai elämäsi suuntaa?
On monenlaisia tapoja suhtautua tulevaisuuteen. Minun on viime vuosina enemmän ja enemmän perustunut ajatukseen, etten tekisi enää mitään ajatuksella, että "sitten joskus siitä on hyötyä". Yhä enemmän tuntuu, että aika on rajoitettu ja pitkän tähtäyksen suunnitelmat epävarmoja. Mitä jos luonnonkatastrofi tai henkilökohtainen sairaus vaikkapa pistää kaiken uusiksi jo vuoden päästä ja minä käytin kallisarvoisen elämäni hetken tulevaisuuden eteen, jota ei koskaan tullut? Tämä hetki on lopulta kaikki, mitä todellisuudessa varmasti on.
En ole masentunut tai odota kauheuksia, vaan kyse on elämän arvon ymmärtämisestä. On jotenkin niin helppo ravata niin lujaa oravanpyörässään, että moni hyvä asia lentää vauhdissa pöpelikköön. En tarkoita, että haluan olla täysin tuuliajolla, mutta on suuri haaste lähteä tästä takaisin mihinkään samanlaiseen kuin ennen.
 |
| Porukalla odoteltiin metroa, että pääsisi töihin. |
Mökkijärven rauhoittavasta fiiliksestä huolimatta minua on ajoittain viime viikkoina ahdistanut ja mietityttänyt enemmän kuin normaalisti, eikä suinkaan siksi, että olen tällä hetkellä työtön ja koditon. Kaikki ei johdu mistään erityisestä, joskus niin vain on ja oman olon ja mielen kanssa on työskenneltävä tiiviimmin, muistuttaen olotilan johtuvan omista ajatuksista. Siihen tavallaan auttaa, että olemme ottaneet alle auton ja matkustaneet katsellen Suomea. Onhan matkustaminen jonkinlainen tutumpi aktiivitila. Kun on jollakin tapaa muutenkin liikkeessä, mielikään ei pääse sammaloitumaan ja jähmettymään samalla tavalla.
Syynä olotilaan on kuitenkin ainakin osittain se, että maailmassa on töitä, joihin minä olisin todella sopiva ja nyt olen hakenut paria niistä rooleista. Minua eivät ahdista hakemukseni taso, olenko sopiva rooliin tai haastattelut. Enemmänkin asiasssa huolettaa ajatus siitä, että ottaisin tuollaisen työn ja tekisin sitä päivästä toiseen muuttamatta suuntaa ollenkaan. Jos työtä tarjottaisiin, olisi helppo vain sanoa mahdollisuudelle "kyllä", koska sellainen on olemassa - mutta samat ongelmat valitsemani työpolun kanssa olisivat edelleen edessä.
Minulla oli Lontoossa ihan kiva työ. Miksi siis en menisi vain takaisin tuollaiseen työhön, kun niitä kerran on? En nyt halua kerralla ladata koko tiedemaailman ongelmia yhteen postaukseen, koska se ei ole olennaista. Tärkeintä on sanoa, että minulla oli olo, ettei juuri tämä työni edistä asioita, eikä minulla ollut selkeää intohimoa ja suuntaa. Olen jo jonkin aikaa sitten päättänyt, että en halua omaa tutkimusryhmää.
En tarkoita sitä pahalla ja hoidin työni hyvin. Minulla ei ole kristallipalloa, josta näkisin millaisia innovaatioita mikäkin tutkimus tuottaa. Kaiken takana pyöri kuitenkin myös jokin maailmaa suurempi yliopistopolitiikka, jossa ei enää tieteen tekemisellekään juurikaan meinaa jäädä aikaa. Siihen lähtevä joutuu kyllä pistämään peliin koko henkilökohtaisen elämänsä.
Viisi vuotta menisi samoissa hommissa nopeasti. Työn ohessa olisi lyhyitä lomia ulkomaille ja Suomeen, kuten tähänkin asti. Olisi jalkapalloa viikonloppuisin. Ja sitten viimeistään viiden vuoden päästä tulisi se kohta, jossa työnantajani sanoisi minulle, että on aika siirtyä roolistani. Mutta minne?
 |
| Lontoolaisen kirjakaupan ihania maailmankarttoja. |
Post doc ei ole vakityö. Siitä edetään oman ryhmän vetäjäksi ja sitä varten se on suunniteltu. Ne, jotka tekevät post doc työtä muusta syystä ovat väärinymmärtäneet roolin. Kyllä, se on ihan kivaa työtä, mutta kun ikä tulee eteen olet tyhjän päällä. Edessä on uran vaihto. Työ on kuitenkin välillä rankkaa ja haastavaa, ei mikään jäähdyttelyrooli. Silti ennemmin tai myöhemmin edessäni häämöttää tyhjiö. Minulle ei ole vielä tiedemaailmassa paikkaa.
Kun lähdin viime työstäni, tiesin tekeväni taas sivuliikkeen. Hyvästelin instrumentit ja niiden kanssa puuhailun. Viimeistä kertaa siivoillessani hyväksyin tietoisesti ajatuksen, että tätä en ehkä tee enää koskaan. Vaikka ajatukseen liittyi haikeutta, oli helpottavaa ja oikein lähteä juuri nyt etsimään jotain muuta. Nyt olen kuitenkin hakenut muutamaa roolia, jotka ovat melko samoilla urilla. Läheiseni ovat sanoneet, että on ihan OK ottaa tuollainen työ vaikkapa seuraavaksi vuodeksi ja sen aikana kehittää muuta ja miettiä.
 |
| "Song: Camping is expensive and shit in Tromso" - ei missään, edes matkaillessa, ole automaattisesti aina ihanaa. |
Olen kuitenkin huomannut, että heidän ajatteluaan ajaa tietynlainen pelko tulevasta. Ollessani Aasiassa minulle sanottiin suunnilleen: "Älä nyt vielä mitään muuta tee, lomaile kunnolla ja sitten kun olet Suomessa ehdit." Nyt kun olen Suomessa, he sanovat: "Ota nyt tällainen työ ja mieti vuoden aikana." Vaikka läheiseni ovat viisaita ja välittävät minusta kovasti, tuntuu kuin olisin heillekin puhuessani puhunut kuuroille korville. Kun rutiini pyörii, he tietävät, kuka minä olen ja että olen siinä putkessa, jossa meidän kaikkien kai kuuluu olla. Jos ajelehdin tai mietin hetken, se ahdistaa heitä vieraudessaan. Rahaahan siitä ei tule.
Heille olisi parasta, jos en tekisi mitään eri lailla. Ymmärrän sen, sillä he haluaisivat asioiden sujuvan helposti ja mukavasti ja minun olevan osa jotakin suurempaa, joka toisi turvaa. Valitettavasti olen tehnyt tätä ajatellen kehnoja valintoja. Työni vain ei jatku hamaan tulevaisuuteen sellaisena kuin se nyt on. En myöskään halua kenenkään työtä, joka on työskennellyt pomonani.
 |
| Ohjeita Naantalissa myynnissä olevissa magneeteissa. |
Tässä onkin vinkki kaikille uraa suunnitteleville ja koulutusta hankkiville: koittakaa saada jonkinlainen käsitys siitä, mitä aloittelevaa työntekijää hieman kokeneemman rooliin kuuluu. Siinä työssä viettäisitte kuitenkin todennäköisesti suuremman osan työuraanne.
Moni kolmekymppinen tuntuu lopulta tajuavan, että uran alussa vaalitut ajatukset siitä, miten alaa voisi muuttaa, miten asiat kuuluu tehdä ja ne omat ideat, jotka ajavat läpi koulutuksen ja uran alkuun eivät sitten olekaan käytännössä toteutettavissa. Paras kouluttautumisidea voi hyvinkin antaa mahdollisuuden työskennellä yksin itselleen ja vähän missä huvittaa, vaikka oman firman pyörittäminen onkin raskasta ja vastuullista hommaa. Se sitten helpommin mahdollistaisi vaikkapa matkusteluakin, jos sellainen kiinnostaa.
Oletteko koskaan yrittäneet työn ohessa kehittää jotakin muuta ja miettiä tehokkaasti? Kiireisessä ja mukaansa tempaavassa työssä se voi olla melkoisen haastavaa ja aika menee nopeasti. Voisiko siinä onnistua vai pitäisikö ajatuksensa saada jonkinlaiseen ruotuun ennen kuin lähtee mihinkään eteenpäin? Nytkin muutama idea olisi, mutta askeleen ottaminen yksin omaan juttuun, joka ei välttämättä heti lähde menestymään, tuntuu isolle.
Minulla ei ole erityistä tarvetta laiskotella tästä eteenpäin, mutta jatkaen samalla tavalla saa samat tulokset kuin ennenkin. Seinä on edessä ennemmin tai myöhemmin. Mieluummin kehittäisin siis jotain uutta heti nyt ja omilla ehdoilla.
 |
| Tältä näytti tulevaisuuden mietiskely töissä. |
Tunnisteet: Arki, Muutos, Suunnitelmat, Työ
