 |
| Kuala Lumpurissa temppelillä oli ravintola, joka tarjosi vegaaniruokaa, joten kirjoittajan ei edes tarvinnut mennä moneen kohteeseen samana päivänä. |
Saimme blogista hyvää palautetta, joka herätti ajatuksia: blogissa on vain temppeleitä ja vegaaniruokaa. Näin jälkiviisaana tuo olisi ollut blogille hyvä nimikin! Niinpä olemme lisänneet sen tuonne otsikon alle.
Tätähän tämä Kaakkois-Aasian matkailu usein on: täällä nähtävyydet ja maailmanperintökohteet ovat vuosisatoja vanhoja ja silloin teemat ovat olleet temppelikeskeisiä. Toisaalta toki blogin aihepiiriä ovat myös uudet suunnitelmat, ajatukset ja hidas elämä, joka kai sitten keskittyy usein ruoan ympärille. Kesän aikana saatan kirjoitella enemmän myös Lontoosta ja ehkä Oxfordistakin. Vaikka ne eivät ole meille matkakohteita, matkan tuntua on liittynyt Englannissa vietettyyn kymmeneen vuoteenkin ja sieltä minulla voi olla jotakin erilaistakin sanottavaa, kuin jollakin muulla matkustukseen keskittyvällä blogilla. Tai sitten ei, se nähdään aikanaan.
Joskus päivät on hyvä pitää niinkin hitaina, että niihin sisältyy vain aamukahvi puutarhassa tai maailman menoa vaikka parvekkeelta katsoen, uima-altaaseen pulahtaminen ja vaikka juoksulenkki tai puolen tunnin harjoittelu huoneessa jotta liikuntaa ei unohdeta, hyvä kirja ja hyvää ruokaa. Onneksi blogin alaotsikoksi ei kuitenkaan ole nyt hakeutunut vaikka "kaljaristeilyjä ja kalliita ostoksia" tai "auringonpistoksia ja ruokamyrkytyksiä". Jokaisesta blogistahan voi tehdä jonkinlaisen yleistyksen. Koko elämän kirjo ei yhteen tällaiseen iltapäivän kirjoitusharrastusblogiin mahdu, mutta on ajatuksia herättävää kuulla, mille nämä omat riipaisut muista vaikuttavat.
Hoi Anissa viimeksi treffaamamme pariskunta virkkoi tuolloin, kun suosittelimme Marble Mountainin reissua suunnilleen, että "ai yksi temppeli lisääkö, no ehkä". Asiasta on hauska matkaajien kesken joskus hieman pilaillakin, kun käymme ottamassa samat kuvat samoista paikoista kuin kaikki muutkin ja ne pari pakollista selfietä. Siinä erottuvat edukseen kauneimmat ja parhaan kameran omistavat, emme me. Katselimme eilen muiden Lammasta kirjoittamia blogipostauksia, jotka oli tosi hyvin kirjoitettu ja kuvat olivat kauniimpia samoin kuin nuoret matkaajat. Sitten telkkarista tuli juttu miehestä, joka ansaitsee ottamillaan kuvilla ja videoilla kolme miljoonaa puntaa vuodessa esitellen maailman hulppeimpia lomakokemuksia ja ympäristöjä. Mitä kuvia, vau! Kamera seuraa hienon veden päällä killuvan hotellin lipumista ennenkuin sukeltaa täydellisen kirkkaaseen veteen bongaamaan jonkun valaan.
Tässähän voisi ahdistua siitä, että kaikki mitä meillä on tarjottavana on jo nähty ja sanottu hienommin. Sellaista elämä usein on, oli blogi tai elämä millaista vain. Harvoin meillä on mitään ihan täysin uniikkia annettavaa. Se on itseasiassa syy, miksi lopetimme pitkäksi aikaa matkoilla maamerkeistä kuvien ottamisen, jos emme olleet itse kuvassa tai niissä ei ollut muuta sisältöä. Hienompia kuvia voi katsella kotona Googlesta. Blogia voi tehdä monella asenteella, enkä ole lähtenyt sitä sillä tavalla hienoilla wordpress pohjilla toteuttamaan hiki pinnassa ja stressaillen. Tämä ei myöskään ole minun työni ja jos se alkaisi siltä tuntua, loppuisi homma siihen tai se tehtäisiin ihan erilailla. Ehkä olette huomanneet, että tässä blogissa ei tällä hetkellä ole mainoksia eikä affiliate linkkejä, eli rahaa tästä ei meille tule. Sen sijaan jotain tunnelmia toivottavasti välittyy perheelle ja kavereille. Kiva, jos joku tätä tykkää joskus lukea ja meidän reissailua ja elämän hahmotusta seurailla. Muualta löytyy myös tosi hienoja juttuja, joita kannattaa lueskella ja upeita kuvia tarkastella oman päivän piristykseksi - tosi hyviä vinkkejä matkailuun on myös tullut poimittua matkaan. Jos kokemuksemme elämästä tällä hetkellä keskittyvätkin temppeleihin ja vegaaniruokaan, mitä sitten? Sitten jos joku minut palkkaa Kambodzan kirjeenvaihtajakseen, kirjoitan eri jutuista eri asenteella.
 |
| Lasten keinuja Nha Trangissa Vietnamissa. |
 |
| Ho-setä katselee kouluhommia Da Nangissa. |
Meiltä kysyttiin myös hyvin, emmekö ole nähneet esimerkiksi sairaaloita ja kouluja? On helppo sanoa, että tottakai jokaisessa kaupungissa, jossa olemme olleet on muun muassa sairaaloita ja kouluja. Emme ole matkustaneet kovinkaan syrjäseuduilla. Emme ole pimeimmässä Afrikassa tai Amazonin viidakon eristyksissä olevissa kylissä tekemässä antropologista tutkimusta - ihastelen kyllä aina kolumbialaisen opiskelukaverini CVtä, jossa hän saa listata julkaisun ihka uuden lajin löytämisestä sademetsästä. Paljon näkemästämme jää varmasti mainitsematta juuri koska se on jollain tapaa tavanomaista tai olemme itse jo tottuneet asioiden tolaan. Ne ovat meidän omaa matkakokemustamme, jota emme aina välitä niin aktiivisesti muille. Kuala Lumpurissa ja Bangkokissa suuri osa sairaaloista on länsimaista tasoa ja jälkimmäisessä saavat läskit ja rypytkin kyytiä, Vietnamissa tai Kambodzassa länsimainen turisti saa ehkä etsiä hieman tarkemmin. Luimme äskettäin, että Vietnamissa suurempia leikkauksia tekevälle lääkärille on tapana antaa julkisella puolella "punainen kirjekuori", eli rahaa. Julkisen puolen lääkärit kun eivät ole kovin hyvin palkattuja ja toisaalta punaiset kirjekuoret ovat myös henkimaailman juttu, jotka ehkä tuovat leikkavalle kirurgille onnea operaatioon.
Pari vuosikymmentä sitten vuonna 1998 lääkärin palkka Vietnamissa oli Stanfordin lääketieteellisessä Amerikassa opiskelevan vietnamilaisen kirjoittaman artikkelin mukaan noin 28 Amerikan dollaria per kuukausi. Vuonna 2015 Vietnamin terveydenhuoltoa tarkastelevan Rubicon Strategy Groupin julkaiseman markkina-analyysin mukaan kasvusta huolimatta suurimmissakaan julkisissa sairaaloissa ei ole outoa nähdä koiran tai kanan kävelevän sairaalassa. Selvityksen mukaan Vietnamin hallitus on luonut Vision 2030-ohjelman, jonka tarkoituksena on vastata nopeasti kehittyvän ja kasvavan yhteiskunnan terveydenhuoltotarpeisiin. Se on kuitenkin korkean tason suunnitelma, joka ei selvityksen mukaan vastaa todellisuutta paikallistasolla, sillä paikallishallinoilla on omat taloustavoitteensa ja agendansa.
Ulkomaalaislähtöisen tekniikan ja modernisoinnin laajentumiselle on rajoitteita: "infrastruktuuri ja inhimillinen pääoma eivät pysty ylläpitämään laajentumista ja uudistumista tällaisissa mittasuhteissa, eikä paikallishallinolla ole tietotaitoa tai halua aggressiivisesti rahoittaa kumpaakaan näistä pitkällä aikavälillä...Vaikka Vietnam vastaa kooltaan Thaimaata, epäkeskitetty hallinto tekee sen terveydenhuollon kehityksestä enemmän Kiinan kaltaisen... paras vertauskohta ovat Kiinan hallinnon menestykset ja epäonnistumiset". Selvitys korostaa eroa kaupunkien ja maaseudun välillä, jossa muutokset Vietnamissa ovat johtaneet julkisen terveydenhuoltobudjetin riittämättömyyteen. Niin sanottu "out of pocket spending" (OOPS), jota julkinen sairasvakuutus ei kata, oli selvityksen mukaan keskimäärin 60% kaikista kuluista: "...kuten muita post-sosialistisia maita tarkkailleet ovat huomioineet, Vietnamissakin kasvavat OOPS-kulut katetaan perheiden antamilla "punaisilla kirjekuorilla"...keskimäärin vietnamilainen käyttää 25% tuloistaan terveydenhuoltoon." Se on melkoisen paljon se.
Vietnam on vasta hiljattain sallinut yksityisen terveydenhuollon rahoituksen, joka Melbournin yliopiston julkaiseman tutkimuksen mukaan kuitenkin kattaa vain pienen osan kaikesta terveydenhuollosta eikä paranna terveydenhuollon tilannetta tasaisesti eri tuloluokkien kesken. Tämä ei liene yllättävää. Pieniä parannuksia on nähtävästi kuitenkin nähty esimerkiksi diagnostiikan ja laboratoriopalveluiden saatavuudessa, sillä hallitus kannustaa yhteistyötä julkisen ja yksityisen terveydenhuollon välillä. Hallituksenkin tiedostama ongelma näyttää olevan yksinkertaisesti liian suuri määrä potilaita, jotka viettävät sairaalassa liian kauan. Sama ongelma vaivaa julkista terveydenhuoltoa Britanniassakin, vaikka siellä taso on todella hyvä. Ulkopuolista voi järkyttää, ettei aivokasvain- tai rintasyöpäpotilasta voida leikata, koska hänelle ei ole osastolla saatavilla sänkyä leikkauksesta toipumiseen. Tämä kuitenkin oli välillä tilanne Lontoossa.
Matkailija ei toivottavasti törmää tällaisiin perusterveydenhuollon ongelmiin Lontoossa eikä Kaakkois-Aasiassakaan matkustellessaan. Hän ehkä näkee sairaalan ja tiedostaa sen näyttävän erilaiselle kuin kotimaassaan, mutta koko paikkahan repsottaa hieman. Sairaala on rakennus siinä missä muutkin ja sinne ei sairaiden keskelle ehkä kannatakaan mennä kokemaan ja näkemään alhaisen tai keskitulotason maan jokapäiväistä elämää.
Kun ensimmäisellä Vietnamin matkalla sairastuin kuumetautiin, minulla oli tuuria. Tiesin kuumeen noustessa korkeaksi, että pitäisi varmaan hakeutua hoitoon, mutta en sitä tehnyt. Luin netistä, että lähialueen sairaalat eivät olleet kuumetauteja varten ja riskeeraisin pahemman taudin saamisen, jos menisin sinne yrittämään. Englantiakaan ei siellä puhuttaisi. Niinpä podin kuumetta ja oksetusta, kunnes se onneksi muutaman päivän sisään meni ohi. Se oli tyhmää, mutta onni oli puolellani. Emme onneksi olleet malaria-alueella. Facebookin expat palstoilla näyttää yksi kestoaihe olevan englantia puhuvan hyvän lääkärin löytäminen vaikkapa ruokamyrkytyksen yltyessä niin pahaksi, että on parasta mennä tiputukseen. Tai kuinka hoitaa kotona "Saigon kiss", eli ihon osuessa moottoripyörän pakoputkeen muodostuva palovamma tai oliko se nyt "Cambodian tear", eli bakteeritulehdus, joka alkaa kyynelkanavasta ja matkaa mustana viivana alas poskea? Lääkkeitä on monessa näistä maista saatavilla ilman reseptiä, mutta ovatko ne aitoja? Matkaaja tai expat kohtaa ehkä näissä tilanteissa terveydenhuollon yksityisen puolen, mutta toivon silti kaikille ennemmin turvallisia matkoja.
Koulut sen sijaan ovat yleensä iloisia paikkoja matkailijan silmään, kun lapset leikkivät tai nuoret parveilevat niiden pihoilla koulupuvuissaan. Da Nangissa pikkuisia koululapsia opetettiin tanssimaan salsaa ja kovin ottivat tosissaan askelkuviot. Kaakkois-Aasiassa yleensä ja Vietnamissa etenkin olen ihastellut lastentarhojen ja koulujen pihoja, joilla on elefantin näköisiä kiipeilytelineitä, kalan muotoisia keinuja ja Disneyn hahmojen kuvia. Ehkä tärkeämpää kuin koulujen näkeminen olisi tietää, mitä niissä opetetaan, kuinka monelle lapselle kerralla ja mitä he siitä oppivat. Siitä olemme kuulleet vain yhden mielipiteen Vietnamissa, joten sen toistaminen tuntuu vähän köykäiselle yleistämiselle. Tuo näkemys kuitenkin oli, että nuoret vietnamilaiset tietävät valtion linjan ja siksi koulun opetuksenkin olevan yhdenlainen ja haluavat yhä enemmän kuulla muidenkin totuuksia tehdäkseen omat johtopäätöksensä. Suomessa tai Englannissa jokainen koulu ei ole kuitenkaan samanlainen. Noinkohan tilanne on erilainen Vietnamissakaan? Näimme myös nuorten aikuisten istuvan kahdeksalta illalla englanninkielen kurssilla ihan omalla ajallaan. Kursseja myös mainostettiin paljon Vietnamissa: nuoret tietävät kielitaidon olevan jonkinlainen etu elämässä. Kambodzassa ongelmana ovat lapset, jotka myyvät vaikkapa magneetteja turisteille turistikohteilla. Jos tulot ovat "hyvät", lapsi ei koskaan mene kouluun. Vietnamin vuoristossa vähemmistökansojen lapset ryhtyvät nähtävästi useammin matkaoppaiksi turisteille, kuin pääsevät kouluun. Turistin on hyvä olla tietoinen siitä, että raha ei aina auta lasta parempaan elämään.
Ne lastentarhojen pihat ovat kyllä Eurooppaan nähden jotakin muuta ja mieleen tulee tarina omasta lapsuudestani. Olimme äitini kanssa bussissa, kun olin juuri saanut suuren vihreän krokotiilipehmolelun, jota kuljetin kotiin. Lähellä istunut mies katseli krokotiilia hetken. "Jos minulla olisi ollut tuollainen pehmolelu, minun elämäni olisi ollut paljon parempi", mies virkkoi. Olisi muuten pitänyt silloin lahjoittaa se krokotiili hänelle. Koskaan ei ole liian myöhäistä ostaa itselleen pehmolelua, joka mahdollisesti parantaisi elämänlaatua konkreettisesti. Mutta tarinaan liittyen olenkin täällä miettinyt, miksi niin Suomessa kuin Lontoossakin lasten leikkipaikat ovat niin kliinisen ja käytännöllisen näköisiä sekä värisiä? Jos aikuisellekin tulee iloinen mieli katsoessaan elefantin muotoista liukumäkeä, eikö sitten lapselle tulisi?
En ole politiikan asiantuntija, terveydenhuollon strategisti tai edes alhaisen tai keskitulotason maiden sosiaalisen kehityksen analyytikko. Ammattitaitoni ei meinaa oikein riittää näiden asioiden tarkasteluun sellaisella tasolla, että kokisin mielekkääksi tällä hetkellä kirjoittaa näistä asioista kovin paljoa ilman sen suurempaa taustatyötä. Huonosti perustellut mielipiteet eivät maailmaa paljon paranna, enkä haluaisi niiden takana sitten myöhemmin joutua seisomaan, jos niitä täällä liikaa lauon totuuksina. Mielipiteet ovat nimittäin usein enemmän valintoja kuin totuuksia ja itseään voi niissä hieman haastaa yrittämällä katsoa, osaisiko itselleen perustella myös toisen näkökulman. Asioissa taitaa todella olla vielä melkoisia epäkohtia, mutta kehitys on nopeaa ja minun kritiikkini tai kehuni ovat alkeellisia, silloin kun ne eivät kerro vaikkapa ihmisten kohtaamisesta ja siitä nousseista tunteista tai jostakin omaan kokemuspohjaan tutusta asiasta. Vegaaniruoasta osaan kuitenkin sanoa, oliko hyvää ja kiva paikka ja temppeleitä osaan ihastella, vaikka en niidenkään historiasta ala sepustelemaan kirjoja. Osaan myös lukea kirjaa uima-altaan laidalla tosi hyvin. Sinne taidankin tästä valua seuraavaksi. Mukavaa päivää kaikille! Seuraavaksi varmaankin tarinaa pandoista sekä ekoja kokemuksia oikeasta Kiinasta.Tunnisteet: Aasia, Arki, Matkustus, Mielipide, Ruoka, Terveys, turismi, Vegaani, Vietnam
