 |
| Hong Kongin rantaviivaa illalla. |
Palatakseni blogin aiheissa takaisin jonkinlaiseen aikajärjestykseen, siirryimme Nha Trangista lentäen Hong Kongiin. Minusta ja monesta paljon viisaammasta ajattelijasta elämän tarkoitus on tulla onnelliseksi tai olla onnellinen. Niinpä oli jännittävää huomata, kuinka Hong Kongiin palaaminen herätti nyt asiaan ja tulevaisuuteen liittyviä ajatuksia, joita en osannut ollenkaan odottaa.
Kävimme Hong Kongissa viimeksi vuonna 2006 syksyllä ennen kuin muutimme Lontooseen noin vuosi sen jälkeen. Se tuntuu kovin kaukaiselta, mutta samalla muistot matkasta ovat muka ihan pinnalla. Muistan kuinka erikoisen aasialaiselta Hong Kong silloin tuntui ja miten jännä ja mukava matkamme oli. Niin monen vuoden ja etenkin viiden viikon Vietnamin reissun jälkeen Hong Kong näyttää erilaiselle. Ei niinkään aasialaiselle kuin suurkaupunkimaiselle. Enemmän Lontoolle kuin Vietnamille. Minäkin olen toki erilainen kuin vuonna 2006. Silloin jo sanoin Joonakselle, että täällähän voisi asua, vaikka moni asia oli outoa. Veri veti suurkaupunkiin maailmalle.
Minulla on viime aikoina ollut sellainen onni, että työ on ollut ihan kivaa. On ollut hieno huomata, että sellainenkin on mahdollista, vaikka toisaalta rutiini soljui samalla tapaa ohi kuin todella stressaavissakin töissä. Ainahan työ on ollut jollakin tapaa mukaansa tempaavaa, mutta ennen matkaa jättämäni rooli oli kaikin puolin ihan normaali. Tosi kiireisiä tai pitkiä päiviä oli ehkä viikon verran vuoden aikana ja viikonloppuna kävin töissä kerran. Oli siis yllättävää, kuinka paluu kiireiseen suurkaupunkiin heitti minut takaisin johonkin jo aika kaukaiseen mielentilaan.
Kun saavuimme tällä kertaa Hong Kongiin, aloin automaattisesti kävellä samaan kiireiseen tahtiin kuin olen Lontoossa tottunut pukumiesten kannoilla ja väistellen ihmisiä kuin gaselli. Selkärangasta irtoaa vieläkin se, miten mennään, kun on kiire tai ollaan töissä skarppina. Kaikilla oli samanlaiset täydellisesti silitetyt puvut ja naisilla laitetut kauniit hiukset ja meikit. Australialaiset ja britit puhuivat puhelimeensa kysyen kolleegaltaan ohjeita valtion projektin kanssa toimimiseen ja oletko koskaan täyttänyt tällaista exceliä ennen? Markkinoijat ostivat soijalattea ja puhuivat projekteistaan rugby sevens urheilutapahtuman ympärillä sekä kenen kanssa kukakin tuttu tekee tällä hetkellä töitä tekopirteään sävyyn. Oikeasti ehkä puhuttiin seuraavista työkeikoista, ei niinkään kuulumisista.
Yritin välittömästi sopeutua meikkaamalla huolellisemmin, tuntemalla olevani alipukeutunut ja laittamalla liian kauan hiuksia. Alitajuisesti katselin hintoja, paljonko maksaisi laittaa raidat hyvällä kampaajalla? Tunsin hetken huonoa omaatuntoa, että en ole tuolla tärkeänä pönöttämässä, vaikka en tykkää yhtään tärkeänä pönöttämisestä. Se tyyppi, joka edusti tärkeänä kokouksissa, vaikka ei koskaan niihin oikein sopeutunut tai tuntenut asiasta olevan hyötyä, otti hetkeksi vallan. Toisaalta ympärillämme oli valtavat ostoskeskukset, joista olisi voinut ostaa kaiken. Käy töissä Cityssä, jotta voit ostaa, ostaa, ostaa!
Mitä pitempään vietimme Hong Kongissa, sitä enemmän aloin nähdä ne jutut, jotka tiedän myös kuuluvan tuohon ympäristöön. Seisoessani 20 minuutin jonossa kallista lounas-wrappiä ostamaan katselin ihmisten yksinäistä lounastusta ihan jonon vieressä epämukavasti ja nopeasti ennen kiirehtimistä takaisin toimistoon. Illalla visiitillä Hard Rock Cafeeseen siellä sattui olemaan meneillään hyväntekeväisyystapahtuma syöpään sairastuneiden lasten hyväksi. Osallistujat olivat keränneet rahaa tempauksella, jossa he ajaisivat hiuksensa. Lähinnä länsimaiset työporukat täyttivät paikan ja oli mukava kuulla, että meidänkin juomaostoksestamme 10 prosenttia ohjautui hyvään tarkoitukseen. Sitten alkoivat puhua järjestäjät. Yhdellä heistä oli sydäntäsärkevä omakohtainen tarina oman lapsen sairastumisesta ja tiestä, joka oli kuljettu hoitojen kautta nykypäivään, jolloin lapsi eli melko normaalia elämää. Hieno juttu! Seuraava puhuja kannusti osallistujia antamaan rahaa: "Täällä on tänä iltana todella varakkaita ihmisiä. Jos teillä ei muka ole varaa antaa tuhatta dollaria tälle keräykselle, olette varmaan pankkiireja! Minäkin olen pankkiiri." Suunnilleen tähän tyyliin hän puheli. Hong Kong voi olla kallis, lipevä ja pintaliitoinen siinä missä Lontookin (ja paljon muuta ihanampaa kuten Lontookin, mistä lisää myöhemmin). Toivottavasti lasten hyväksi kerättiin todella suuri summa rahaa, vaikka huomautetaan nyt tähän, että Hong Kongin dollari ei ole saman arvoinen kuin Amerikan ja tuo summa oli satasen luokkaa. Vielä myöhemmin illalla törmäsimme nuorta työkaveriaan neuvovaan pukumieheen, joka kertoi kuinka nuorempi herra onnistuu tekemään jonkun diilin, jossa puhuttiin sadoista tuhansista. Tällä tavalla nuori herra pitäisi työnsä ja oli selvästi hermostunut. Toiselle kaikki oli leikkiä ja hän jakoi ohjeita kovin polleana, toiselle vielä vakava ensimmäinen tulikoe.
Onnellisimmat työhön liittyvät tarinat joita olen kuullut City-ihmisiltä liittyvät usein siihen, kuinka he päätyivät jättämään Cityn tai hylkäämään sen alkuunsa. Toisaalta olen kuullut myös muutaman lääkärin tarinan, jotka löysivät kutsumuksensa vasta konsultteina ja moni opiskelukaveri on viime aikoina kertonut kuinka kiitollisia he ovat, kun ovat saaneet niin hienoja mahdollisuuksia juuri työn saralla konsultteina. Samoin start upeissa moni on onnellinen, toiset vasta kun jättävät pitkät päivät ja raastavan epävarman työympäristön. Meidän ulkopuolisten ei pitäisi tehdäkään muiden arjesta mitään johtopäätöksiä, vaikka olisimme tuollaisen uran ajatuksella joskus leikitelleet. Voisin hyvin tässä nimittäin myös sanoa, että onnellisimmat tarinat ovat sellaisia, joissa ihmiset jättävät minkä vaan työnsä kokonaan ja luovat ihan uuden elämän tai vaihtavat alaa sellaiseen, josta ovat aina haaveilleet. Tai sitten ne onnelliset tarinat, joissa joku vain sopii työhönsä todella hyvin ja muuttaa omaa alaansa sekä maailmaa paremmaksi. Ne kuitenkin sattuvat olemaan myös ne tarinat, joita kerrotaan kovimpaan ääneen. Kun ui vastavirtaan, siitä tulee enemmän roisketta kuin virran mukana uidessa. Ei varmaan ole mitään yhtä kaavaa uran suhteen, joka tuo onnen jokaiselle. Sen sijaan voin kertoa konkreettisen kokemuksen, joka muutti minun ajatteluani siitä, mihin haluan pyrkiä ja mikä on minulle tärkeää.
Olen osallistunut kahdesti Lontoossa innovaatiokilpailuun, jossa etsittiin lupaavinta biolääketieteen sijoituskohdetta. Ensimmäisenä vuonnamme kilpailussa näytimme kaikissa materiaaleissamme, kuinka monta henkeä tekniikka voisi pelastaa vuodessa. Mentorimme investointipankkien ja diagnostiikkakehityksen puolelta ottivat meidät puhutteluun: "luuletteko, että rahoittajia kiinnostaa montako henkeä tällä pelastuu? Teidän täytyy näyttää paljonko rahaa tällä tehdään ja säästyy." Itsestäänselvää, toki, rahaa ei näissä ympyröissä anneta ilman katetta. Seuraavana vuonna olimme semifinaalien sijaan kilpailun finaalissa ja tiimissämme vaikutti investointipankkiiri. Hän oli loistava tyyppi, joka teki silloin maisterin tutkintoa ihan muusta aiheesta ja kertoi monet hauskat tarinat Lontoon pankkimaailmasta. Finaaligaalassa yksi peloistamme oli, että vahingossa voitamme ja joudumme todella toteuttamaan projektia näissä puitteissa. Muistan illan todella iloisena, kun viinilasillisen jälkeen vaihdoimme farkut päälle ja matkustimme metrolla Baker Streetille ja sieltä bussilla kotiin. Päivän lounastauolla olimme jo olleet yhtä mieltä, että haluamme kaikki tehdä hyvää ja puhuimme pitkään, mitä muuta voisimme lähteä tekemään. Vanhan sanonnan mukaan, kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa. Meidän onnemme oli muualla.
Ja vaikka Hong Kong sai minut hetkeksi kiirehtimään ja huolehtimaan, jopa tuntemaan huonoa omaatuntoa etten ole osa kaupungin koneistoa ja vilinää, ei tuo elämä myöskään ole minun onneni.
Olen ihaillut näitä meininkejä ja palkkoja ja sittemmin ymmärtänyt, ettei kumpikaan ole minua varten. Niin moni tekee töitään ajatellen, että se mahdollistaa aikaisen eläkkeen. Monet eivät vain lähde eläkkelle ajoissa, koska ovat niin kiinni kiireisessä työssään. Toisista aika jättää ennen eläkkeen mahdollisuutta. Ja minun ikäluokkani ei eläkepäiviään varmaankaan ihan samalla tavalla näe kuin vanhempamme. Moni pankkiiri kuulemma polttaa palkkansa välittömästi sen saatuaan, koska hänellä on siihen ikäänkuin varaa ja elämäntyyli kehittyy vastaamaan palkkaa. Toisille työ mahdollistaa suuren perheen, mutta tulen aina muistamaan kuinka käskin kanssani työskennellyttä kirurgia kotiin pienen lapsensa syntymäpäivänä, kun hän ei vain osannut jättää näytteitä yhdeltä päivältä ja lähteä. Hän puhui vaimonsa leipomasta paloauton muotoisesta kakusta, kun yritimme ajaa näytteitä mahdollisimman nopeasti seitsemältä illalla.
Tässä ei ollut kyse potilaista, joiden kohdalla kirurgien omistautuminen oli jotakin uskomattoman herkistävää ja ajoi omaa työtänikin, vaan tiedetyöstä. Hänen kohdallaan toki itse työ oli myös kutsumus, niinkuin voi olla vaikkapa laki, opettaminen, sairaanhoito, palomiehen ura, tiede tai pankkiirinkin työ tai lähes mikä vaan ala. Esimerkkini kertoo kai lähinnä siitä, kuinka joskus perustelemme itsellemme vaikkapa tekevämme tiettyjä asioita perheen takia, mutta työ myös vie meidät perheeltä. Toisaalta voimme tehdä kaikki mehut vievää työtä rahan takia, mutta käyttää enemmän rahaa kuin muuten käyttäisimme, jotta selviämme työstä ja koska työpaikka on kalliilla alueella. Tämä ei todellakaan koske kaikkia, mutta monta sellaista tarinaa olen kuullut ja osan ajatusvirheistä tehnyt itsekin.
Itse nykyään ajattelen, että jos haluan jotain, teen sen asia minkä haluan tai sen mahdollistavan jutun, sen sijaan, että perustelisin vuosikausia tietynlaista työtä jollakin, mikä lopulta on paljon yksinkertaisempaa. Se vaatii jonkin verran ajatustyötä ja miettimistä, miksi asioita tekee ja mitä haluaa ja tarvitsee. Rahaa tarvitsevat kaikki, mutta tietyn rajan jälkeen teet työtäsi jostakin muusta syystä. Sanoin muutamassa tilanteessa vanhalle pomolleni, että emme me täällä rahan takia ole. Jos olisimme, olisimme aika tyhmiä, koska ihan samantyylisestä työstä maksettaisiin muualla paljon enemmän. Joissakin rooleissa palkkani ei tuntimäärään nähden ole ollut paljon McDonaldsin tuntipalkkaa parempi. Teimme kuitenkin tiedettä, koska koimme sen muulla tavalla tärkeäksi ja stimuloivaksi.
Omistautuminen ja intohimo työlle on usein hienoa ja johtaa joskus uskomattoman hienoihin saavutuksiin. Moni kovasti työskentelevä ihminen on upea luonne ja ihana henkilö. Mutta silti tämä ei ole itseisarvo. Myös moni muu on hyvä ihminen ja muuttaa maailmaa paremmaksi. Ei tarvitse olla cityn pintaliitäjä ollakseen jotain. Etenkään ollakseen onnellinen.Tunnisteet: Aasia, Arki, Hong Kong, Hyväntekeväisyys, Lontoo, läsnäolo, Mielipide, mindfulness, Muutos, Tavara, Työ
