Aamaissaliin saapuessa ja sieltä lähtiessä meitä tervehti juhlallisesti malaiji turvamies, joka oli pukeutunut kauniiseen valkoiseen uniformuun. Olo on kuin valtionpäämiehellä konsanaan, kun vartija tekee sotilaallisen oloisen tervehdyksensä. Muslimi siis piti meistä täällä huolta sen lisäksi, että laittoivat pöydän koreaksi. Aamupalalla söimme sulassa sovussa kaikenlaisten länsimaisten turistien, kiinalaisten ja muslimien sekamelskana.
Lontoossa tai Suomessa olisi helpompi tulla epäluuloiseksi kaikkia kohtaan, koska muutama "huono omena" englantilaista sanontaa suomentaakseni tekee hirmutekoja. On helppo yleistää ja tuomita, mutta loppupeleissä voimme parantaa maailmaa usein vain pieni askel kerrallaan. Jos kaikki muslimit vaikkapa automaattisesti haluaisivat kaikille meille muille pahaa, olisin ollut helppo kohde jo lentokentällä. Sen sijaan istuin tänään lämpimällä parvekkeella katsellen yli Kuala Lumpurin kaupungin juoden kahvia ja tuoremehua, lukien englanninkielistä sanomalehteä. Lehdestä löytyi kaksi artikkelia, jotka sopivat mielestäni tähän teemaan hyvin.
Sandy Clarke:
Pimeyden seassa on valoa
Ihmishenki on lannistumaton ja voi löytää toivoa kohdatessaan kaikkein kauheimpiakin tapahtumia.
Kaikista ihmiskunnan kuvauksista ehkä luovin tuli ranskalaiselta matemaatikolta Blaise Pascalilta, joka kuvaili ihmisiä näillä sanoin: "universumin loistavin koristus ja roskaväki".
Pascalin sanat tulivat mieleen, kun uutiset kertoivat viime kuun karmaisevasta iskusta konserttikävijöitä vastaan, kun he lähtivät Manchester Arenasta luoteis-Englannissa. He olivat juuri nauttineet amerikkalaisen pop-tähden Ariana Granden konsertista.
Kun uutispäivitykset paljastivat, että 22 ihmistä oli kuollut ja moni muu loukkaantunut, maailma reagoi monilla vahvoilla käsittelemättömillä tunteilla.
Kun luin iskun uhreista ja perheistä, jotka olivat epätoivoisia selvittäessään olivatko heidän rakkaansa turvassa, oli vaikea välttää noiden kauheissa olosuhteissa nousevien tunteiden jakamista. Vihaa, sekavuutta, surua ja epätoivoa tunnettiin ympäri maailman siitä, että viattomien ihmisten elämät oli tarpeettomasti tuhottu niin julmalla ja barbaarisella tavalla.
Kun sellaisia julmuuksia tapahtuu, ei tunnu, että ihmiskunnassa olisi sittenkään paljon loistoa. Tuntuu kuin ei edes kuukautta menisi ilman jonkinlaista hyökkäystä vapauksiamme kohtaan jonkin vähemmistön toimesta, joka ei edusta muuta kuin omaa sekavuuttaan ja pelkoa, jota he yrittävät levittää. Mutta silloin kun vastoinkäymiset iskevät, ihmismieli etsii aina pienen toivon liekin jotakin positiivista, joka voi tehdä pimeimmänkin hetkemme hieman valoisammaksi.
Tämän näimme Manchesterissa sydänsurun ja epätoivon keskellä, kun kaupungin ihmiset kokoontuivat yhteen luodakseen pimeyteen hieman valoa, joka pian loisti kirkkaana kauhua ja pelkoa vastaan.
Oli uskomattoman sykähdyttävää nähdä niin monen ihmisen tarjoavan tukeaan niille, jotka sitä tarvitsivat. Taksikuskit tarjosivat palvelujaan ilmaiseksi ja ihmiset avasivat kotinsa konsertissa olleille, jotka tarvitsivat turvallisen paikan, jossa odottaa ja ottaa yhteyttä omaisiinsa. Kolmen päivän sisään internetin crowdfunding kampanja keräsi viisi miljoonaa puntaa perheille ja West Ham jalkapalloseuran omistaja David Sullivan tarjosi kuuden kuukauden ilmaisen asunnon kodittomalle miehelle, joka ryntäsi auttamaan uhreja tuona iltana. Hänet löydettiin, kun Sullivanin poika pyysi Twitterissä apua löytääkseen tämän miehen, joka tunnetaan vain nimellä Steve.
Tuo toukokuun illan hyökkäys oli suunniteltu tuomaan pelkoa, kauhua ja sekavuutta. Pieneksi hetkeksi se onnistui, mutta vain pieneksi hetkeksi. Tällainen väkivalta on myös suunniteltu jakamaan ihmisiä - päämäärä, joka aina epäonnistuu ihmisten kerääntyessä yhteen auttamaan apua tarvitsevia niin paljon kuin vain on mahdollista. Tässä tilassa löydämme ihmiskunnan loiston sen koko komeudessa.
Sen sijaan, että olisivat pelästyneet ja vetäytyneet ympäröivästä maailmasta, Manchesterin asukkaat näyttivät, että mikään määrä pelkoa ei voi vastustaa sitä voimaa ja määrätietoisuutta, joka on niillä, jotka kokoontuvat yhteen ystävinä ja solidaarisuudesta.
Englantilainen filosofi Bernard Williams sanoi kerran, että "ihminen ei koskaan tehnyt mitään materiaalia niin kestäväksi kuin ihmisen mieli". Kauheat tapahtumat lähihistoriassamme tähän päivään asti ovat myös näyttäneet, ettei mikään vastoinkäyminen lannista ihmismieltä pitkään: huolimatta kuinka kova on isku, ponnahdamme aina takaisin vahvempina kuin koskaan.
Manchester on kaupunki, jolla on pitkä historia. Se on Emmeline Pankhurstin kotikaupunki. Hän johti brittiläisiä suffragetti-liikettä 1900-luvun alussa, kampanjoiden väsymättä naisten äänioikeuden puolesta. Se on kaupunki, jossa Alan Turing aloitti moderniin tietotekniikan vallankumouksen, joka mullisti tapamme kommunikoida ja kaupunki, jossa Ernest Rutherford ensikerran halkaisi atomin vuonna 1919. Ensimmäinen Rolls Royce auto rakennettiin tässä kaupungissa ja tämän päivän valioliigan juuret ovat Manchesterissä, missä maan ensimmäinen jalkapalloliiga perustettiin vuonna 1888.
Manchester rikkaalla kulttuurin historiallaan niin musiikin, arkkitehtuurin, taiteen kuin kirjallisuudenkin saralla, on kaupunki joka on nähnyt osansa vastoinkäymisistä ja voitoista. Kuten itse kaupunki, ne jotka kutsuvat Manchesteriä kodiksi seisovat yhä, vahvoina ja uhmakkaina vastaan terrorismia, joka yritti muuttaa heidän elämäntapansa.
On mahdotonta tietää missä tai milloin voi tapahtua tulevaisuudessa seuraava raukkamainen isku, mutta me epäilemättä tulemme selviämään niistä samalla tyynellä uhmakkuuden hengellä, rakkaudella ja tuella kuin aina.
Kuten Grande osuvasti kirjoitti koskettavassa avoimessa kirjeessä faneilleen: "Meidän vastauksemme tähän väkivaltaan on oltava tulla läheisemmiksi, autta toisiamme, rakastaa enemmän, laulaa kovempaa ja elää hyväntahtoisemmin ja anteliaammin kuin ennen."
Dzof Azmi:
Turvatoimet käynnissä
Kun maat kuten Amerikan Yhdysvallat vievät turvatoimet yhteen ääripäähän, toisessa ääripäässä on maita, joissa ihmiset ovat ehkä hieman liiankin huolettomia.
(Artikkelin alussa kerrotaan, kuinka malesialaisella passilla matkustava Azmi joutuu käymään monet tarkistukset ja tukimukset Amerikkaan saapuessaan pysähdyttyään matkallaan myös Dubaissa. Turvatoimet ovat melko tavalliset, mutta hänet ohjataan muun muassa eri jonoon maahantuloviranomaisen puolesta, joka vaatii tietää majoituksen tarkan osoitteen Amerikassa. Azmi siteeraa lähteitä, joiden mukaan vuosien 2003 ja 2010 välillä estetyistä 30 terrori-iskusta Amerikassa yhtäkään ei ole estetty lentokenttätarkastuksin. Emme tosin tiedä, kuinka montaa ei edes yritetty koneessa turvatarkastusten takia.)
On kuitenkin yksi asia, johon nämä tarkastukset ovat johtaneet. Ihmiset ovat enemmän tietoisia mahdollisista uhista, jotka ympäröivät meitä. Amerikan Transportation Security Administrationilla on slogan: "Jos näet jotain, sano jotain".
Matkustaminen Singaporessa MRTllä antaa saman vaikutelman. Julisteet ja videot, joissa valppaat kansalaiset kertovat hylätyistä laukuista junassa, on tarkoitettu saamaan sinut pitämään silmäsi auki.
Kaikki tämä silmiinpistävästi puuttuu Malesiasta. Meillä ei ole julisteita, jotka muistuttaisivat meitä kertomaan ihmisistä, jotka esimerkiksi ovat mahdollisia kandidaatteja terroristiryhmien johtoon Filippiineillä.
Sen sijaan sanomalehdet korostavat viranomaisten toimia, joissa he ovat jo pidättäneet tällaisten ryhmien rekrytoimia tai sympatisoijia. Keskiverto kansalainen suojataan näiden yksilöiden olemassaololta ennenkuin heidät on pidätetty - ja oletettavasti myös velvollisuudelta auttaa tässä työssä.
Haluaisinko auttaa tässä taistelussa? Kyllä. Kuinka teen sen? Ei aavistustakaan.
Esimerkiksi, jokin aika sitten sain tietää eräästä henkilöstä, joka lopetti työnsä liittyäkseen epäviralliseen uskonnolliseen kouluun. Ensimmäinen ajatus, joka tuli mieleeni oli, onko tämä oikea koulu? Tai sellainen, joka kouluttaa ekstremistejä? Keneen otan yhteyttä? Poliisiin, sisäministeriöön vai paikalliseen moskeijaan?
Tähän mennessä olemme olleet kohtuullisen onnekkaita Malesiassa ja muutama kranaatti-isku poislukien elämme rauhassa. Tai niin meille ainakin kerrotaan.
Totuus on, että kumpikaan ääripää turvallisuuden suhteen ei ole oikein. Meidän ei pitäisi olla niin peloissamme, että se halvaannuttaa meidät, eikä meidän pitäisi olla välinpitämättömiä ympäröivistä vaaroista.
Viranomaiset kertovat meille, että kaikki on kontrollissa. Mutta on vaikea sanoa onko tämä todella totta, vai vain tapa saada meidät tuntemaan olomme turvalliseksi.
