 |
| Jotkut nolot suomalaiset tuli meidän kanssa ulkomailla jalkapallo-otteluun. |
Törmäsin tässä päivänä muutamana Helsingin Sanomien nettisivuilla maksumuurin ulkopuolella (jee!) olleeseen lukijan kolumniin, jossa puhuttiin suomalaisten matkustamisesta. Nimenomaan meillä suomalaisilla taitaa olla itsestämme matkustajina tämä onneton kuva, jossa olemme erikoislaatuisen töykeitä ja tunnistettavia. Minullakin on ollut tämän tyylinen kuva ja olen jopa hieman naureskellut suomalaisille kansana useampaan otteeseen.
Omaan asenteeseeni vaikutti varmasti oma pelkoni sopeutumisesta Englantiin, jonka otin aluksi melko tosissani. Omaksuin hyvin englantilaisen aksentin, jota yritin nimenomaan tuunata siihen ihmisryhmään ja luokkaan sopivaksi, jonka seurassa eniten vietin aikaa. En halunnut olla "se ulkomaalainen", vaikka uuteen maahan muuttaessa on pakko. Suomessa oli myös ollut vaikea löytää paikkaansa: tavoittelemani harjoittelupaikat menivät sivu suun ja vaikka tein töitä opiskelujen ohella, en tuntenut että työstä tai opiskelusta olisi rakentunut jonkinlainen selkeä tulevaisuus. Lähdin siis uuteen kulttuuriin ja uusiin vaikutteisiin avosylin ja ajattelin helposti kaiken olevan muualla hieman paremmin. Olin aika valmis kritisoimaan suomalaisia ja Suomea, mutta huonompi edes huomaamaan monia suomalaisuuden hyviä puolia. Joissain asioissa ulkomailla onkin asiat hoidettu paremmin tai asenne ollut oikea. Toisissa olen ollut todella epäreilu Suomea ja suomalaisia kohtaan. Vuosien varrella olen myös ymmärtänyt, että britiksi voi tulla, mutta englantilaiseksi synnytään. Minusta on tullut yhä ylpeämpi suomalainen. Osaksi näin on käynyt juuri siitä syystä, että olen ymmärtänyt, että se ei määritä minua ihmisenä niin paljon kuin Suomessa asuessani luulin. Olen myös oppinut, että joskus on tosi hyvä olla "se ulkomaalainen", koska aina on jotain mistä puhua muiden kanssa. Luonnollisesti hiljaisempi ihminen saa siitä aina helpon kimmokkeen keskustelun aloitukseen.
Voin nyt teille vahvistaa yhden asian: suomalaisen tunnistaa Lontoossa. Nimittäin kielestä. Muutaman kerran olen oikein sanoissani seonnut puhuessani englantia jollekin ihmiselle, kun vieressä, takana tai edessä puhutaan suomea. Kieli meinaa mennä solmuun ja jotenkin pää olettaa, että hei tuo on suomea, sen täytyy olla tarkoitettu minulle. Puhumme toisillemme ajatellen, että kukaan ei meitä ymmärrä ja siitä meidät ulkosuomalaiset tuntevat. Siitä on ollut keskustelua esimerkiksi Lontoon suomalaisten Facebook ryhmässä. Niin tekevät kuitenkin myös britit, saksalaiset, kuulemma ranskalaiset ja varmasti monet muut. Etenkin muiden ihmisten kritisointi käy kaikilta sujuvasti omalla kielellä matkustellessa. Valitettavasti joskus kritiikin kohteet nämä kommentit myös ymmärtävät, vaikka tarkoitus ei ehkä ole suorastaan kiusata toista tai tuottaa todella pahaa mieltä. Olisi ihanaa, jos ihmiset muistaisivat, etteivät tarkoituksella vaikkapa sanoisi sellaista, mitä eivät sanoisi toiselle päin naamaa. On vaikea olla onnellinen, jos kokoajan näkee muissa ihan tavallisissa ihmisissä suuria vikoja vaikkapa vain ulkonäön perusteella tai siksi, että he matkustavat metrossa vauvan kanssa. Se ei omaa pukeutumistyyliä, kehon piirteitä tai ajatusmaailmaa valitettavasti tee paremmiksi, vaikka muita mollaisikin. Se mihin keskitämme huomiomme on myös kokemuksiemme keskipiste. Elämä on sellaista, mitä siitä käyttäytymisellämme ja ajatuksillamme rakennamme.
Ulkomailla suomalaisten suosimissa kohteissa kieli ja toisena vaalea hyvin eurooppalainen ulkonäkö paljastavat minut. Venäläiset kuitenkin olettavat minut maannaiseksi automaattisesti ja samoin usein arvaillaan minun olevan saksalainen. Joonasta on aksentin perusteella arvailtu irlantilaiseksi tai skotiksi. Usein englannin aksentin perusteella arvataan toki myös osuvasti, mutta ohi, että olemme brittejä. Kuten olen maininnut, eräs kollega töissä muisti minun aina olevan norjalainen ja samaa on oletettu myös yliopistolla. Lontoossa töissä muistan, kuinka Goalta kotoisin ollut työkaveri kyseli tiiminvetäjältämme mistä hän on kotoisin. Tähän intialaistaustainen tiiminvetäjä vastasi olevansa Lontoosta. "Niin, niin, mutta mistä olet oikeasti, alunperin?" intti goalainen. "Lontoosta!", tuohtunut tiiminvetäjä toisti. Britanniassa ei voi liikoja olettaa kenestäkään, sillä suuret kaupungit ovat sulatusuuneja, joissa ulkonäkö ja kulttuuritausta eivät vastaa oletuksia. Se on minusta ihanaa, koska se opettaa olemaan olettamatta liikoja.
Vaikka brittiläinen yhteiskunta on todella luokkatietoinen suuren osan aikaa, se on myös Lontoossa hyväksyvä ja huumorintajuinen. Jos osaat käyttäytyä tiettyyn tapaan, voit tavallaan olla kuka vain. Voi olla, että juuri suomalaisen yhteiskunnan homogeenisyys antaa meille illuusion, että olemme niin tunnistettavia ja ehkä vähän moukkamaisia ulkomailla. Oma kokemukseni on kuitenkin, että ei se pidä sen enempää paikkaansa kuin sanoa, että kaikki britit juovat ulkomailla liikaa ja käyttäytyvät huonosti. Kyllä, on näkyvästi ylilyöviä brittituristeja ja samanlaisesti käyttäytyviä Kanarian matkaajia Suomesta. On myös oopperamatkalle tyylikkäästi pukeutuneitä suomalaisleidejä, yläluokkaisia jahdin omistajia Cornwallista, Silicon Valleyssä trendejä haistelevia suomalaismiljonäärejä ja nuoria reppuretkeilijöitä ympäri Euroopan. Yritättekö todella väittää, että he kaikki käyttäytyvät ja pukeutuvat samalla tavalla?
Nykymaailmassa, jossa ihmiset usein liikkuvat maailmalla nuoresta pitäen ja ottavat vapauden olla oma itsensä vakavasti, väite kuulostaa minusta kovin hullunkuriselta. Suomalaisuus ei tee meistä kaikista tietynlaisia, vaikka kultturitausta vaikuttaa siihen, minkä koemme hyväksyttäväksi ja miten ehkä uusissa ja vieraissa tilanteissa helposti käyttäydymme. Minun kokemukseni on, että suomalaisuus näkyy sellaisissa asioissa, että suomalainen on ennemmin kohtelias kuin tunkee, yrittää kommunikoida kohteliaasti jos kieli taittuu, miettii muitakin kuin itseään ja ensisijaisesti haluaa viettää mukavaa aikaa lomalla. Totta, suomalainen ei automaattisesti huuda tervehdyksiä kovaan ääneen saapuessaan ja lähtiessään, mutta ei myöskään yleensä soita omaa musiikkiaan omista kaiuttimista uima-altaalla, kuten monet venäläiset, ranskalaiset ja puolalaiset ovat tehneet. Ja varmasti niin joku suomalainenkin tekee! Samoin hotellin aulaan saapuva suomalainen businessmies ihan varmasti sanoo heit ja heipat maassa kuin maassa. Niinkuin mekin. Mutta nyt puhutaan yleistyksistä.
Tärkein yleistys löytyi Hesarin kolumnin kommenteistakin: suomalainen usein tarkkailee lomallaan toista suomalaista ja kokee jonkinlaista yhteenkuuluvuutta, joka kai toteutuu pelkona. Ei kai nämä muut nyt ajattele, että minäkin olen tuollainen? Entäpä vaikkapa australialaisen puolisonsa kanssa keskusteleva tummatukkainen suomalainen ystäväni - tunnistatteko hänetkin ulkomailla välittömästi, koska suomalaisuus ottaa niin silmään? Mistä nämä kaikki suomalaiset tunnistavat supertunnistajat tietävät huomanneensa meidät kaikki? On meillä onneksi myös muunlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta: tiedekonfferenssissa suomalaiset tulevat usein juttelemaan nimeni huomattuaan ja on kiva kuulla, missä päin maailmaa he asuvat ja vaikuttavat.
Suomi ei ole niin homogeeninen maa kuin ehkä moni meistä haluaisi yksinkertaistaa. Kaikki suomalaiset eivät ole kuin sinä tai minä. Meistä on moneksi. Itseasiassa kukaan suomalainen ei ole juuri niinkuin sinä tai minä. Facebookissa törmäsin juuri lehtijuttuun, jossa entinen kollega kertoo opiskelevansa kuudetta ammattiaan ja blogeista olen lukenut monen kokemuksia ulkomailla asumisesta ja palaamisesta Suomeen. Suomessa on ihmisiä, jotka ovat tottuneet vaikka millaisiin ympäristöihin, töihin ja kulttureihinkin ja tuoneet niistä omasta mielestään parhaat osat mukanaan sekä ison repullisen kokemuksia. Nuoret suomalaiset matkustavat maailman metropoleissa ja vuoristokylissä kuin kotonaan ja alunperin ulkomaalaistaustaisten perheiden lapset ovat suomalaisia siinä, missä muutkin, oli heillä kuinka tahansa puhelias luonne ja kotona opittu avoin italialainen tervehtimisen tapa tahansa. Joko 100-vuotiaan Suomen kunniaksi voisimme lopettaa suomalaisuuden mollaamisen ja yleistämisen suurimmassa sanomalehdessämme? Pitääkö kuva suomalaisuuden noloudesta siirtää vielä uudelle sukupolvelle, vai voisimmeko vihdoin alkaa puhua Suomesta hyvää jo vaikka vain matkailunedistämismielessä?
Kokemukseni sanoisi, että oman maineensa ja vaikutelmansa luo maailmalla ihan itse ja muut matkustelijat tekevät omat juttunsa omalla tavallaan. Ja ne kommenteissa mainitut maantienharmaat hiukset, jotka minullakin on? Ihanan vaalea oma väri, brittiläiset sekä romanialaiset kampaajani ovat kadehtineet. "Miksi edes värjäisit näitä?" Joskus katsomme maailmaa vaaleanpunaisin lasein, toisina päivinä maantienharmain.
 |
| Relax: tämäkään ulkomainen ankka ei välitä siitä, että olet suomalainen. |
Tunnisteet: Lontoo, Matkustus, Mielipide, suomalaisuus, Suomi, turismi, ulkosuomalaisuus
