Da Lat: retkipäivä vesiputouksille


Pongourin vesiputoukset.

Kun eräänä sunnuntaina aamu avautui kauniin aurinkoisena, päätimme aamupalan jälkeen, että tänään on retkipäivä. Käytimme puolisen tuntia hinnan tinkimiseen hostellien auloissa ja saimme sitten henkilöauton ja kuskin päiväksi käyttöömme miljoonalla dongilla. Vietnamissa kun pelkkää autoa ei voi vuokrata itselleen, vaan kuskin täytyy olla vietnamilainen. Hinnan tingimme alas siihen, mitä olimme alhaisimpana hintana netissä nähneet, vaikka silti reissulle toki tuli hintaa. Näin saimme kuitenkin itse päättää, minne mennään. Emme halunneet nimittäin pakollisille ostosretkille käsityökauppaan ja farmille tai rajoitettuja aikoja kivoissa paikoissa. Etenkään emme halunneet silkkitehtaaseen, koska toukat keitetään elävältä silkin valmistuksen aikana. Vaikka päiväretken bussilla olisi saanut samoihin hintoihin, kun mukaan laski nähtävyyksien pääsylippuhinnat, oli mukava retkeillä omaan tahtiin.

Nopean retkipakkauksen jälkeen kuskimme saapuikin paikalle ihan hienolla isolla Kia autolla, jonka retken meille myynyt täti varmisti olevan kunnossa. Takapenkkiä pyyhittiin ja jotain muutakin touhuttiin hetki, ennen kuin täti antoi kuskille ohjeet vietnamiksi, minne meitä pitäisi kuljetella.

Olen retkipäivästä ihan todella onnellinen sen koettuani, mutta huonostihan se minun näkökulmastani alkoi. Auton järjestänyt täti ja Joonas nimittäin ylipuhuivat minut ottamaan köysiratakyydin alas Thiền viện Trúc Lâmin temppelille. Joonaksella ja minulla on korkeanpaikan pelkoni takia näille kyydeille nimi: kauhun muna.  Olen muutaman kerran tainnut vannoakin, että enää en sinne ilmaan roikkumaan mene. Niinhän siinä kävi, että ensimmäinen autoretken kohde oli nimenomaan tuo kauhun muna alas temppelille.

Näköala köysirata-asemalta kaupungin yli.

Jonossa kyytiin.

Kohta mennään!


Parin näköalakuvan jälkeen kuski jätti meidät odottamaan kyytiä ja ajeli itse alas odottamaan meitä perillä. Tästä lystistä yhteen suuntaan sai maksaa 60000 dongia per henkilö. Venäläisturistiryhmä, jonka sekaan sulauduimme jonossa järjesteli meidät sitten yhden ryhmäläisen kanssa neljän hengen vaunun kyytiin. Kun ovet sulkeutuivat ja kauhun muna lähti köröttelemään pitkin sitä pelottavan kapeaa vaijeria, jossa se on kiinni, alas oli mentävä. Maisemat olivat hienot, mutta olin kyllä kauhusta kankeana koko matkan ajan. Sille pahalle ololle ei vain voi mitään, kun killuu pienessä muovimunassa ainakin kymmenen metrin korkeudessa vaijerin varassa. Joonas otti maisemakuvia ja yritti näyttää minulle kaikkea hienoa, mitä ympärillä näkyi. Paras hetki oli kuitenkin rehellisesti sanottuna se, kun pääsin hyppäämään maan kamaralle toisessa päässä. Otan tämän voittona, koska sain tämänkin asian tehtyä enkä saanut mitään kohtausta. Omien demoniensa kohtaaminen tällaisissa asioissa on ihan hyvä juttu. Mutta en silti haluaisi enää kauhun munaan. Kokemus ei minun kohdallani vain parane vanhetessaan.

Näin sitä roikutaan vaijerista.

Kaupunkimaisemaa.

Da Latia ympäröivät hienot vuoristomaisemat.

Ympärillä kasvoivat valtavat männyt.



Vehreät pellot ympäröivät kaupunkia ja niitä näkyi myös ylhäältä.


Köysidaran päässä sijaitseva Thiền viện Trúc Lâm on Vietnamin suurin zen buddhalainen temppeli, joka tarjoaa koulutusta tässä buddhalaisuuden haarassa. Temppelin alue onkin valtava ja siellä olisi viihtynyt pitempäänkin. Temppeli ei ehkä monen muun temppelin vierellä ole niin erikoisen koristeellinen, mutta siellä oli elämisen henkeä. Munkit ja nunnat kuuntelivat opetusta, korjailivat ovia ja siivosivat ja koirat puuhailivat pitkin pihaa. Temppeliltä on näkymä suurelle Tuyen Lam järvelle ja sen pihamaalla on paljon tilaa istua alas ja nauttia maisemista. Temppeliltä lähtiessämme ajoimme vielä järven rantaan. Da Lat on joissakin kohdissa melkein suomalainen ja järven ranta oli kotoisa. Rannasta puuttuivat oikeastaan vain sauna, laituri ja uimaportaat. Vesi oli aika kirkasta, joten uiminen voisi jopa olla mahdollista, mutta ainakaan paikalliset eivät pulikoineet. Sen sijaan kalastajia oli muutama ja rannasta olisi voinut vuokrata veneen tai polkuveneen.

Temppelialueella on monenlaisia kauniita rakennuksia.

Opetusta kuuntelemassa.

Temppelirakennus.

Temppelikoira päikkäreillä.


Kultainen kupu.

Rauhoittava puutarha.

Kukkaistutukset puutarhassa olivat suosittu valokuvauskohde.

Maisemia temppeliltä.

Da Latin järvimaisemaa.

Järveltä suuntasimme retkemme pääkohteelle, eli Pongourin vesiputoukselle. Matka sinne kesti noin tunnin, mutta saimme ihastella vuoristoisia maaseutumaisemia ja katsella, kun männyt vaihtuivat banaanipuihin laskeuduttaessa alemmas vuoristosta. Itse vesiputoukselle kävellään ihan hyvää polkua alas rinnettä. Alhaalle saapuessamme vesiputouksen keskellä seisoi valkoiseen silkkiin pukeutunut mies, jolle kuvattiin musiikkivideota. Hullunkurinen poseerausmeno hänen osaltaan jatkui sen parin tunnin ajan, kun olimme Pongourin putouksilla. Aina yleensä häntä kuvattiin juuri siinä, missä me olisimme halunneet olla tai sitten niin, että kävelin kuvaan vahingossa.

Paikallinen stara poseeraa vesiputouksen keskellä.


Pongourin putoukset olivat hienot, mutta yksi retken kohokohdista oli myös, että vesiputouksessa tai sitä ympäröivässä vedessä voi uida, kunhan noudattaa ohjeita vaarallisista alueista. Vettä ei ollut suuria määriä, joten monessa kohtaa oli meidän käydessämme aika matalaa. Löysimme kuitenkin uimakohdan, josta meidät ajoi pois keltaiselta merikäärmeeltä näyttävä peto muutaman minuutin uiskentelun jälkeen. Toisella yrittämällä uimapaikkamme valtasi tämä paikallinen poptähti. Viimeisellä yrittämällä löysimme matalamman kohdan, jossa pystyin kyllä uimaan virtaa vastaan, mutta homma oli tosi raskasta. Ei sitä ehkä siis uimiseksi taaskaan voisi kutsua, mutta pääsimme kuitenkin vilvoittelemaan ja pulahtamaan kirkkaaseen veteen. Nautimme Pongourissa myös evääksi ottamamme banh mi leivät. Vesiputouksen vieressä on paljonkin myyntikojuja, joista olisi saanut ainakin banaaneja pahimpaan nälkään, mutta meillä oli eväät omasta takaa.


Maastoon oli rakennettu matkailijan kulkua helpottamaan silta.

Uimassa vesiputouksen juurella.

Kiivettyäni takaisin autolle alhaalta vesiputouksilta olin jo vähän poikki autossa, mutta matka jatkui toiselle vesiputoukselle. Elephant Fallsissa saavutaan ylös ja laskeudutaan liukkaita ja vähän vaarallisiakin reittejä alas katsomaan vesiputousta. Olimme jo ennen reissua lukeneet, että täällä ei ole helppo liikkua ja se piti paikkansa. Aika äskettäin brittiläinen turisti, joka kiipeili turistireitin ulkopuolella kuoli pudotessaan Elephant Fallsilla, vaikka oli kokenut kiipeilijä. Monelle täällä käyneelle aktiivisemmalle seikkailumatkailijalle varmasti reitti on lasten leikkiä. Korkeanpaikan pelkoni kanssa meinasin itse jäädä jumiin reitille niin, että en vaan uskalla. Reitillä  liikutaan kallionpintaa tai huonoja pieniä portaita pitäen kiinni metallisesta tangosta, joka on osassa kohtaa haurastunut ja menossa rikki. Minun pelkoni laukaisi kohta, jossa askelmille yletti vain astumalla ristiin ja sen jälkeen pitkän askeleen pitäessään kiinni vain kallion seinämästä, kun alas matalaan rotkoon oli suora näkymä. Polulla sai miettiä ja kokeilla, mihin jalan voi laittaa, ettei luiskahda.

Päätimme jo, että minä en pelottavan kohdan yli mene vaan Joonas ottaa pari kuvaa yksin, mutta kun kukaan ei ollut tiellä uskalsin ylittää kuilun ja loppu kiipeäminen ei sen jälkeen ollutkaan juttu eikä mikään. Jos olet menossa Elephant Falssille, ota mukaan oikeat hyvät kengät ja valmistaudu kiipeämään korkeita porrasvälejä, kiveltä toiselle sekä isoja askelia portaalta toiselle. Näkymä alhaalta oli kyllä hieno ja kun pääsin takaisin ylös, olin taas tosi tyytyväinen, että voitin pelkoni.

Tämän näkymän Elephant Fallsilla näkee kiipeilemättäkin.

Reitin alku oli helppo, mutta tästä eteenpäin laskeuduttiin viidakkoon.

Alempana putouksen vesimassat näki paremmin.

Elefantti-putousten vieressä on suuri kaunis temppeli, jonka pihalla on suuri naurava Buddha. Buddhan takaa on joskus päässyt pienistä ovista sen sisälle siten, että navasta voi kurkistaa ulos. Meidän käynnillämme molemmat ovet olivat lukossa. Temppelin ympärillä on kauniita puutarhoja, lisää Buddha-patsaita ja sen tiloissa näytti toimivan myös pieni ravintola, joka ei tainnut kuitenkaan olla auki. Hikisen ja jännittävän kiipeilypäivän jälkeen kauniin ja rauhoittavan temppelialueen tarkasteleminen hitaasti käyskennellen oli oiva päätös retkelle. Pyysimme siis kuskiamme jättämään väliin viimeisen nähtävyyden, eli kahviviljelmän, jossa nähtävästi myytiin Vietnamin erikoisuuskahvia, joka ei ole minulle koskaan kolahtanut: erikoiskahvin pavut valitsee ja syö lumikko, jonka jäljiltä pavut sitten kerätään ja niistä valmistetaan kahvia. Lumikot osaavat nähtävästi valita juuri parhaat pensaan antimet ja siksi kahvi on niin erikoisen hyvää. Hanoissa etenkin tätä kahvia, tai ainakin näin brändättyä kahvia, löytyisi joka kulmalta kotiin viemiseksi, mutta myös Da Latissa weasel coffeeta oli tarjolla. Olimme sen verran poikki retkipäivästä, että edes kahvikupposen houkutus ei saanut meitä enää houkuteltua toiseen turistikohteeseen, vaan pyysimme päästä takaisin kaupunkiin. "There is coffee in Da Lat." Joonas sanoi kuskille, joka nyökytteli varmaankin tyytyväisenä, että pääsi kotia kohti.

Suuri temppelirakennus.


Temppeliä vahtiva lohikäärme.

Temppelin sisällä istuvat Buddhat.

Puutarha-alue oli suuri ja rauhallinen.

Polun päässä mietiskelee maailman menoa jälleen yksi Buddha.

Naurava Buddha oli puutarhan keskipiste.

Paluumatka toi kuitenkin vielä mukanaan upeat kylä- ja vuoristomaisemat. Pieniä kiemurtelevia vuoristoteitä kulkevan reitin ympärillä oli hienoa, minne vain silmänsä laski ja vastaan tuli erinäköistä kulkupeliä sekä lehmälauma. Henkilöauton kyydissä vuoristoreitin huonommatkaan tiet eivät tuoneet lisää liian suurta jännitystä ja tiet olivat muutenkin melko hyvässä kunnossa ja uusia. Majapaikalle saapui kaksi väsynyttä, mutta onnellista retkeilijää ja reissu oli hintansa arvoinen.


Lehmät tiellä auton ikkunasta kuvattuna.


Tunnisteet: , , , , , , , , ,